Elina Kilkku - Täydellinen näytelmä

Kustantamo Bazar kuvailee kirjaa näin nettisivuillaan:

"Täydellinen näytelmä on railakkaan liioitteleva romaani yksinhuoltajuuden haasteista ja taitelijaelämän karikoista."

"Elina Kilkun kuvaama tasapainoilu äitiyden, taiteilijuuden, toimeentulon, viranomaisten, apurahaviidakon ja kelpaamisen tunteiden kanssa kertoo myös jotakin olennaista nyky-yhteiskunnastamme."

Minun on vaikea sanoa, mitä kirjasta oikein tykkäsin. Kirjan mielenkiintoista antia oli päähenkilö Alinan teatteriesitys-ideat, joita esiteltiin tipotellen tarinan edetessä. Pidin myös pienestä "kurkkauksesta" teatterin, apurahojen ja byrokratian viidakkoon. Vaikka värikynää olikin kirjassa paljon käytetty ja asioita liioiteltu, tuntui että totta oli vähintään toinen puoli. Kirjailijan kuvauksen mukaan hän on koulutukseltaan teatteriohjaaja ja se kyllä tekstistä näkyy. 

Kirja onkin varmaan hyvä muistutus monelle taide-alasta haaveilevalle - matka menestykseen voi olla melkoista rämpimistä. Itselle heräsi kirjan myötä myös ajatus, että ehkä uran luonti voi olla taidealalla myös hyvin hankalaa, mikäli on vähävarainen yksinhuoltaja, joka ei voi panostaa täysillä alalla kehittymiseen ja verkostoitumiseen. Eli voisi ajatella, että kirja myös herättelee luokkakysymyksiin, mistä on nyt viime aikoina puhuttu myös koronan myötä - onko täysipäiväinen taiteilijuus mahdollista vain tietyn yhteiskuntaluokan edustajille tai riittävän varakkaille? 

Mistä en oikeastaan kirjassa pitänyt oli se, kuinka negatiivisesti lapsiarki kuvattiin. Vaikutti siltä, että lapset olivat pieniä hirviöitä, jotka häiritsivät hiuksia vetämällä ja huutamalla juuri silloin kun ei pitäisi. Jos käsitykseni arjesta lasten kanssa pohjautuisi tähän kirjaan, voisi hyvin jäädä lapset hankkimatta.

Pidin kirjassa siitä, että se rikkoo odotuksia:

"Jotkut ystävät olivat sellaisia, että vaikka pitkään aikaan ei ollut nähty, juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi. Marina ei ollut sellainen ystävä."   

Kirja kuvaa myös hyvin sitä, miten hankalaa teatterialalla on pärjätä naisena, sillä alalla vallitsee vielä myytti "miesnerosta", jota kirjan henkilö Raatteentie edustaa. Oli tuskastuttavan ärsyttävää lukea kohtia, joissa Alina ohjaa miesporukkaa, joka ei yhtään arvosta hänen ammattitaitoaan. 

Uskon, että kirja voi antaa hyvin vertaistukea ihmisille, jotka ovat painineet samanlaisten kysymysten äärellä. Vaikka itse olenkin työskennellyt varsin eri alalla huomaan itsekin voivani samaistua joihinkin ajatuksiin. Työelämä ei ole ollut ihan sitä, mitä sitä ajatteli siloposkisena opiskelijana ja pettymyksiä sitä on itsekin kohdannut työelämään siirtymisen jälkeen. Kevyttä ja räväkkää luettavaa, joka ei sorru kliseisiin. 

Henriikka Rönkkönen: Mää-matka

Luin kesän ratoksi toista kertaa Henriikka Rönkkösen mainion kirjan Mää-matka. Kirja iskee minuun kovaa, koska olin monta vuotta sinkkuna ja löydän kirjasta monia tunnistettavia ajatuksia. Nyökyttelin kohdissa, jossa Rönkkönen kirjoitteli sinkuille annettavista neuvoista. Rönkkösen kirjat ovat myös harvoja kirjoja, jotka saavat nauramaan ääneen. 

Olen käynyt standup-komiikan alkeiskurssin ja mielestäni Rönkkönen hallitsee kirjassaan oikean ajoituksen. Hän osaa laittaa jutun "punchlinen" sellaiseen kohtaan, missä se kirvoittaa naurut. Esimerkiksi tässä kohdassa nauroin ääneen lopussa:

"Mitä tehdä, kun Tinderistä ei löydy mitään? Ei löydy baareista, ei kaupan vessapaperihyllyltä, ei ämpärijonosta, ei museosta, ei keikalta, ei keikkapaikan vessasta, ei hautasmaalta eikä jumalauta edes ruumishuoneelta."

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo sinkkuelämästä 2010-luvun Suomessa. Kirja vilisee ronskeja seksikokemusten kuvauksia, eritteitä ja elimiä. Välillä nämä kohdat naurattavat, välillä hyvä että kestää lukea. Kirjaa ei voi suositella herkille. Kirjaa lukiessa huomaa aika ajoin tyrmistyvänsä - eihän tällaisista asioista voi kirjoittaa näin avoimesti!

Kirja sekoittaa onnistuneella tavalla syvällisyyttä ja hauskuutta.  Kirja rikkoo vahvasti tabuja erilaisten eritteiden ympärillä, missä on jotain uutta ja järisyttävää. Kirjassa näkyy Rönkkösen seksuaalineuvojan koulutus ja myönteinen suhtautuminen seksiin. Voi sanoa, että Rönkkösen kirjat ovat jotain aivan muuta mitä koskaan lukenut! 

Kirja on käsittääkseni autofiktiivinen, joten voi sanoa että Rönkkönen vaikuttaa kirjan perusteella hauskalta, fiksulta ja hyväsydämiseltä tyypiltä, jolla on mainio itsetuntemus. Kirja sopii erityisesti viihdettä kaipaaville sinkuille tai joskus sinkkuna pidempään olleelle. Erityisen hyvin kirja sopii nuorille aikuisille, jotka eivät ehkä yleensä viihdy kirjojen parissa ja joita kirjan aiheet kiinnostavat. 

Ismo & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Äänikirja-palvelun etusivulle lävähti joitain viikkoja sitten Ismo Leikolan naamalla varustettu elokuvamaisen kohtalokas kirjan kansi, jossa luki suurin kirjaimin "Suo, kuokka ja Hollywood".  Ajattelin ensin, että en klikkaa, en lue. Kyllähän minä Amerikan tiedän, olen asunut siellä jo pari kesää ja kuuleehan Amerikan ihmeellisyyksiä jo muutenkin riittämiin.

Päivät vierivät eteenpäin ja yhä kirja tönötti palvelun etusivulla, korkea arvosana vieressä killuen. Vilkaisin sitten kirjan kuvausta ja päätin, että jos nyt hiukan kuuntelisi. Jos tuntuu, että jutut ovat liian tuttuja niin voihan sitä aina lopettaa kesken.

Tiivistettynä voi sanoa, että kirja kertoo Ismon ja Angelikan elämästä Los Angelissa viihde-elämän pyörteissä. Käsitellyiksi tulee niin jokapäiväisen elämän hankaluudet kuin viihde-maailman sudenkuopat. Mukana kulkee myös purentavikainen sekarotuinen chihuahua, joka tuo oman hauskan mausteensa kirjan kerrontaan. 

Kirja käsittelee myös Yhdysvaltojen omituisuuksia ja suoraan sanottuna typeriä vanhanaikaisia käytäntöjä sekkivihoista tähtitaivaallisen kalliiseen terveydenhuolto-järjestelmään. Kirjan lukijana on Ismo itse, mistä tulee sellainen olo kuin Ismo olisi olohuoneessa itse kertomassa minulle matkaansa kuin yhdelle ystävistään. 

Kirjaa on ollut kirjoittamassa Ismon vaimo Angelika. Kirjaa lukiessa selviää, kuinka merkittävä rooli hänellä on ollut Ismon menestyksen takana. Angelika on tsempannut ja auttanut juttujen kehittelyssä ja hoitanut järjestelmällisesti käytännön juttujen järjestelyä, joka ei ole Ismolle ominaista. Lukiessa tulee olo, että tosiaan behind every great man is a great woman sanonta pitää Ismon kohdalla paikkaansa. Hieno juttu!

Kirjaa lukiessa on inhottavaa lukea, kuinka Suomessa Angelika on sivuutettu bisnes-keskusteluissa kun taas Amerikassa hän on saanut VIP-kohtelua ja hänen mielipiteitään on erikseen kysytty tapaamisissa. Leikolat nostavat esiin kuinka Amerikassa on tapana puhua "voimapareista" eli "power couple:ista", mutta tätä termiä ei Suomessa tunneta.

Moni asia kirjassa on tuttua juttua - kuten amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän typeryydet - mutta pieni kertaus ei näissä asioissa haitannut ja uusia sävyjä keskusteluun toi Leikoloiden omakohtaiset kokemukset asioista. Niin kuin Ismon komiikastakin huomaa, hän tekee tarkkanäköisiä havaintoja asioista ja tämä kyky näkyy teoksessa. Mietin kirjaa lukiessa, että ehkä Ismo on tarkkaillut näitä asioita hakeakseen materiaalia komiikkaansa, mutta koska kaikesta ei ole saanut riittävän hauskan kuuloista settiä on hän päättänyt hyödyntää niitä kirjassaan. 

Ismosta piirtyy kirjan myötä hyvin sympaattinen kuva. Hänellä vaikuttaa olevan selkeät elämänarvot ja hän todella rakastaa komiikan tekemistä. Huomaa, että hän on fiksu ja luonteeltaan varsin analyyttinen. Huomaa myös, että hän arvostaa paljon vaimoaan. Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että kuva oli jo kiiltokuvamaisen hyvä - kai siinä Ismossa jotain huonoja ja ei-niin mairittelevia puolia täytyy olla? 

Kirjassa paljastetaan henkilökohtaisia asioita parin arjesta, ajatuksista ja arvoista, mutta on selkeästi asioita, jotka on päätetty pitää yksityisinä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Ismon poliittiset mielipiteet ja tienestit Amerikassa. Kirjaa lukiessa tulee selväksi, että näitä on Ismolta kyllä paljon udeltu vuosien varrella, eikä aina niin kovin tahdikkaalla tavalla.  

Kirja toimii mielestäni erityisen hyvin äänikirja. Pölyt saivat kyytiä, kun vetelin menemään ympäri asuntoa rätin kanssa tätä kirjaa kuunnellessa. Mikäli elämänmeno Amerikassa kiinnostaa ja kaipaa jotain kevyempää, joskin myös faktaa sisältävää luettavaa, kannattaa kurkata.

Arto Paasilinna - Ulvova mylläri

Tartuin kevään ratoksi Paasilinnan klassikkokirjaan. Kirja mainittiin Saara Turusen kirjassa Järjettömiä asioita, mikä sai minut muistamaan teoksen olemassaolon ja kiinnostumaan sen sisällöstä. Turusen kirjassa espanjalainen mies joka on päähenkilön miehen veli, kertoo tykkäävänsä kirjasta. Päähenkilö epäilee sen johtuvan siitä, että mies on itsekin oman tiensä kulkija, aivan kuten mylläri.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti mylläristä jolla on tapana ulvoa etenkin öisin talviaikaan. Myllärin outoudet eivät tähän lopu, vaan hän toisinaan tykkää matkia eläimiä ja muita kyläläisiä. Hän tykkää notkistella kaulaansa kurjen tavoin ja asettua maahan nelinkontin karhua matkien. Toisinaan kyläläiset tulevat ihmettelemään myllylle myllärin touhuja ja käypä osa asukkaista tämän kanssa kauppaa, onhan vahvasti virtaavan kosken rannassa tönöttävä mylly hyödyllinen kapistus monille maanviljelijöille. 

Niin kuin arvata saattaa kaikki ei mene ongelmattomasti ja uusi mylläri sujahda osaksi yhteisöä noin vain, vaan osa kyläläisistä saa päähänsä, että mylläri täytyy saada mielisairaalaan Ouluun, koska eihän öisin noin vain huutelu käy päinsä. Onneksi myllärillä on kuitenkin ystäviä ja ihastus Sanelma, jotka ovat myötämielisiä tämän suhteen ja auttavat häntä hankalissa paikoissa.

Pidin kirjassa erikoisista henkilöhahmoista ja yllättävästi etenevästä kerronnasta. Kirjassa on myös mehukas perusasetelma, yksilö vastaan valtiovallan edustajat. Kirja herättää myös syvällisempiä ajatuksia siitä, mikä minäkin aikana määritellään hulluksi ja onko tosiaan niin paha poiketa normista, jos ei aiheuta muille harmia.

2020-luvun lukijan silmään pistää muutama asia. Myllärin rakkauden kohde Sanelma on hoivaava “sisarhento valkoinen”, joka on varsin persoonaton verrattuna karskeihin mieshahmoihin jotka tykkäävät ryypätä. Sanelma jakaa saman ongelman Smurffien Smurfiinan ja Muppetien Miss Piggyn kanssa - hänen ainoana ominaisuutena ja erityispiirteensä on naiseus.

No okei, ei Sanelma ole kirjan ainoa naispuolinen hahmo. Toinen kirjassa mainittu nainen on emäntä, joka kuvataan lihavaksi kuin tynnyri ja vielä laiskaksi. Kuvauksesta tulee olo, että hahmosta on pyritty luomaan hauska - minua kuvaus lähinnä surettaa.

Lisäksi kirjassa kuvataan mielenterveyspotilaita tyhjyyteen katsovina ja hiljaisina asukkeina, jotka kerran hulluja ollessaan ovat aina hulluja. Tästä tulee mieleen nykyajan keskustelu mielenterveysongelmien normalisoinnista.

Oli mielenkiintoista peilata ulvovan myllärin maailmaa nyky-keskusteluun, vaikka se osin hiukan järkyttävää olikin - näinkö on joskus voitu kirjoittaa!

Pidän Paasilinnan kirjoitustyylistä ja kirjasta ylipäätään. Koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja kuka kohta löydetään jostain pontikkaa keittämästä. Voin suositella kirjaa punk-henkisille lukijoille. Jos täytyisi kuitenkin valita Paasilinnan kirjoista Jäniksen vuoden ja tämän välillä, valitsisin Jäniksen vuoden.

Ylläolevan kuvan tuhertelin ohimennen. Se on värikäs, feministinen mukaelma Ulvovan myllärin kannesta. Purin siihen ehkä myös turhautumistani vanhojen elokuvien ja tv-sarjojen yksipuolista naiskuvaa kohtaan.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Vau. Vau. 

Muuta en osaa sanoa tästä kirjasta. 

Niin kuin kuvauksessani lukee, olen opiskellut yhteiskuntatieteitä. Opintojeni aikana tutustuin feministiseen ajattelumalliin niin ystävieni kanssa keskustelun kuin kirjallisuudenkin kautta. Luin Simone de Beavoirin Toisen sukupuolen ja Rosa Meriläisen käsikirjan feminismiin. Kävin yhden yliopisto-kurssinkin, jossa käsiteltiin feminismiä.

En ole koskaan kuitenkaan ajatellut liiemmin populaarikulttuuria feminismin kautta. En ehkä ole uskaltanut ajatella. Totta kai räikeitä epäkohtia naisten esitystavassa huomatessani jonkinlainen feministi-tutkani on välähtänyt ja ärtymys sisälläni läikähtänyt, mutta pienempiä, hienovaraisia juttuja en ole koskaan jäänyt sen tarkemmin pohdiskelemaan. 

Asia muuttui kun tartuin Anu Silfverbergin tietokirjaan Sinut on nähty. 

"Kirjassaan Sinut on nähty Anu Silfverberg käsittelee katseen valtaa. Kenen silmin täällä oikein ihmisiä katsotaan ja kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Kirja haistattelee ”naiskuvauksen mestareille”, kuvaa ystävän katseen rakastavaa voimaa ja kummastelee, minkä tähden elokuvissa naiset harrastavat seksiä ihan eri tavalla kuin elämässä. Se yrittää samastua Tauno Paloon, tekee kunniaa Dingo-fanille ja liikuttuu ennennäkemättömästä tv-mainoksesta." 

Kirja poistaa kyllä sellaiset suomut pois silmien edestä että oksat pois. Lukiessa pohtii, voiko enää koskaan katsoa samalla tavalla elokuvia kuin ennen. Kokeilin samana päivänä - kyllä pystyy, joskin naisia lähentelevä mies ärsyttää eri tavalla kuin aikaisemmin. 

Kirjaa lukiessa huomaa, millaisia asioita on tottunut pitämään normaaleina. On ihan normaalia, että on sellaisia maailmoja joissa kaikki hahmot päähenkilönä olevaa tyttöä lukuunottamatta ovat miespuolisia ja David Bowie on peikkokuningas. Eikä sitäkään ihmettele, miten kaikki naiset ovat samannäköisiä ja huonekaluihin verrattavissa olevia The Wolf of Wallstreetissa. 

Lukiessa pohtii, miten minun tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Pitäisikö tukea osoittaakseen mennä katsomaan nimenomaan naisohjaajien tekemiä elokuvia? Mikä on taiteen maailman logiikka? Eikö taidetta ja poliittisuutta pidä sekoittaa toisiinsa? 

Olen lukenut tämän vuoden aikana paljon feminismiä käsittelevää kirjallisuutta. Tykkäsin tästä kirjasta siitä, että siinä analysoitiin paljon populaarikulttuurin tuotoksia ja osoiteltiin sillä tavoin konkreettisilla esimerkeillä miten sovinismi ilmenee elokuvamaailmassa ja kuinka rajattu rooli naisella on elokuvissa usein ollut. Silfverberg on selkeästi tehnyt paljon tutkimustyötä kirjan eteen.

Kirjaa lukiessa alkaa pohtia, kuinka elokuvat ja tv-sarjat ovatkaan vaikuttaneet siihen, kuinka itsensä on nähnyt ja näkee. Mikä elokuvissa näytetään naisen roolina, mikä tavoiteltavana. On kylmäävää miettiä, millaisten elokuvien ja tv-sarjojen keskellä meidän ikäpolvemme ja sitä vanhemmat polvet ovatkaan eläneet. Esimerkiksi Silfverberg mainitsee yhden 80-luvun "hyvän mielen elokuvan", jossa kasuaalisti käytetään juovuksissa olevaa naista seksuaalisesti hyväksi.

Kirjassa käydään läpi Silfverbergin omia kokemuksia katsojana, mikä saa pohtimaan, kuinka itse olen ajatellut elokuvia katsellessani. Onko joku sivuroolissa ollut naispuolinen henkilö ollut suosikkini? Olenko voinut samaistua päähenkilöön? Miten näiden elokuvien katsominen on vaikuttanut minä-kuvaani ja siihen, millaisia asioita olen pitänyt itselleni mahdollisena? 

Kirjaa lukiessa huomaa ikäeromme. Silfverberg on syntynyt 1974, minä 1990-luvulla. Koen eläneeni vapautuneemmassa maailmassa, jossa tytöt ovat hyvin voineet soittaa rockbändissä (kiitos Tiktak) tai pelata jalkapalloa. Joissain kohdissa tuntuu, että kirjoittajan tuohtumus on ylimitoitettua tai onni Frozenin Elsasta liiallista. Itse olen kasvanut Spice Girlsien, Prätkähiirien Santun ja Powerpuff girlsien maailmassa, jossa Tarja Halosesta oli tulossa presidentti. 20 vuoden ikäero huomioon ottaen nämä reaktiot muuttuvat ymmärrettävimmiksi.

Silmiä avaava kirja, jossa oli paljon mielenkiintoisia ja syvällisiä havaintoja populaarikulttuurista.  

Sofia Pekkarinen - Luna 2.0

Innostuin hetkellisesti elämäkerroista. Ahmaisin hetkessä Michel Obaman "Minun tarinani" ja kolmen suomalaisen miespoliitikon tarinat yhdessä rykäyksessä. Sen jälkeen tuntui, että olisi aika taas lueskella jotain muuta kuin elämänkertoja ja tartuin Sofia Pekkarisen kirjaan Luna 2.0.

Kun olin opiskelija, tykkäsin lukea kevyitä viihdekirjoja. En viitsinyt rasittaa itseäni tiukoilla elämäkerroilla tai tiiliskivin paksuisilla klassikoilla, opiskeluissa kun oli tarpeeksi tiukan asia omaksumista. Tykkäsin Sophie Kinsellan himoshoppaajan päiväkirja - sarjasta, joka oli hyvin oivallisesti kirjoitettua viihdettä. Vaikka itse olen aika ekohenkinen ihminen, pidin kirjan päähenkilöstä, joka oli kuvattu sympaattisella tavalla. 

On ollut vaikeaa löytää hyviä viihdekirjoja, joissa ei toistuisi liiaksi samat elementit tai jotka olisivat oikeasti viihdyttäviä. Kirjojen juonet ovat myös toisinaan tökerösti kirjoitettuja ja sitä miettii niitä lukiessaan, lopettaisiko kirjan kesken. Toisinaan kirjan päähenkilö on kirjoitettu niin ärsyttäväksi ja epäsamaistuttavaksi, että kirjasta on vaikeaa pitää sen takia. 

En tiedä, mitkä ovat chick lit - genren kriteerit, mutta Sofia Pekkarisen kirjaa Luna 2.0 voisi kai pitää genreen kuuluvana. Kirjan takakannessa puhutaan viihdekirjasta, joten vähintään sinä kirjaa voi pitää, mikäli chick lit - genren kriteerit eivät täyty. 

Tammen sivulla kirjaa kuvataan näin: "Sofia Pekkarisen hersyvä viihderomaani kuvaa totuutta kaihtamatta nuoren naisen kamppailua rakkauden janon, epärealististen ihanteiden ja omien haaveiden aallokossa."

Kirja ei tipu yllämainittuihin viihdekirjallisuuden sudenkuoppiin. Päähenkilö ei ole ärsyttävä, kirjan tilanteet ja kuvaukset tuntuvat aidoilta ja loppuratkaisu on yllättävä. Ajankohtaisuutta saadaan osuvilla yksityiskohtien kuvauksilla, kuten tällaisilla: 

"Anton vastasi nopeasti hymyyni ja käänsi sitten katseensa takaisin TV-ruutuun kun suoratoistopalvelun mainokset päättyivät ja Kuronen jatkoi julkisuuden alttarille uhrautuneiden pariskuntien hiillostamista". 

Pidin kirjassa myös siitä, että vaikka siinä käsitellään miessotkuja, on kirjassa myös kyse muusta. Kirjassa keskeisessä roolissa on myös Lunan projekti tulla timmimmäksi, jota kuvataan erittäin tarkasti ja aidontuntuisesti. Tammen sivuilta selviää, että kirjailija on itse kisannut Body fitness-kilpailuissa joten ilmankos. 

Pidin siitä, että kirja sijoittui Helsinkiin, koska olen vuosi vuodelta ihastunut enemmän kaupunkiin. Mielestäni kirja oli sopivan "pehmeää höttöä", mutta ei ärsyttävällä tavalla. Kirjan loppupuolella on kuvattu myös varsin ihastuttava mummo hahmo. 

Kirja oli mielestäni hyvä julkaisu omassa genressään ja siinä oli hyviä ajankohtaisia havaintoja esimerkiksi sosiaalisen median käytöstä. Kirja on rento ja hyvänmielen kirja, joka sopii viihdettä kaipaaville. Jos olet lukenut kirjan, mitä tykkäsit? Entä olisiko suosituksia hyvistä viihdekirjoista?

Outi Mäkinen - Karu planeetta

Mäkisen kirja kertoo rakkaudesta haaveilevasta yli 30-vuotiaasta naisesta, joka ei sovi median tyrkyttämän Sex and the city - sinkun malliin. Kirja on autofiktiivinen ja kertoo yhden naisen elämänpolun lyhyistä romansseista häilyviin heiloihin kuin etsien vastausta kysymykseen, kuinka nainen on jäänyt sinkuksi. Kirjaa tiputtelee vertauksia elokuvista ja muista populaarikulttuurin tuotteista ja käsitellyksi tulee niin Bridget Jones kuin Simpsoneiden hullu kissanainen. 

Kirjassa teemaa käsitellään myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Analysoitavaksi päätyy niin Antti Rinteen möläytys synnytystalkoista kuin Helsingin Sanomien artikkeli naisista, jotka jäävät häilyviin suhteisiin, joissa on läheisyyttä muttei lupauksia. 

Elin itse nelisen vuotta sinkkuna, joten kirjassa on paljon minua koskettavia kohtia. En itsekään tiennyt kuinka asemoida itseni siihen kuvaan, mitä yhteiskunnassa sinkuista annettiin. Elin loppujen lopuksi aika rauhallista elämää, enkä sellaista hienoa glamourin säihkettä pursuavaa elämää kuin vaikka Carrie, Samantha, Charlotta ja Miranda. 

Minulla on ollut samoja käytännön ongelmia kuin kirjan päähenkilöllä - on harmittanut, kun hotellihuoneet olisi ollut kannattavampaa varata kahdelle ja yksin elokuvassa käymisessä on jotain haikeaa. Yhtä syvälle surun alhoon en ehtinyt sinkkuuteni aikana tippumaan kuin kirjan päähenkilö,  mutta joihinkin kohtiin voin - ja yhä voin - yksinasuvana, joskin en sinkkuna, samaistua. 

Kirja on täynnä oivaltavia ja tarkkanäköisiä havaintoja. Tässä niistä muutamia: 

"Ikisinkkuuteen liittyy korostunut tunne ajankulun vääjäämättömyydestä - taas joulu, taas uusi vuosi, taas syntymäpäivä - ja vieläkin olen yksin. Paitsi että aika kuluu liian nopeasti, se valuu hukkaan. Ajan hukkaan valumisesta taas syyttää itseään."

"Sinänsä tärkeä huomio siitä että sinkkukin voi olla onnellinen saa minut tahtomattakin kokemaan painetta tyytyä tilanteeseeni ja häpeää kaipuuni voimakkuudesta. Olisihan huomattavasti miellyttävämpää voida luetella ihmettelijöille itsevarmana sinkkuuden hyviä puolia kuin hymistä ja selitellä ja pelätä vahingossa paljastavansa miten pohjatonta surua sen vuoksi kantaa."

"Joissa sinkkuus esitetään jännittävänä ja hauskana. Sinkkunainen pui suhteitaan ja raportoi seksielämäänsä humoristisesti. Liitelee perhosen lailla treffeiltä toisilta. Paneskelee milloin ketäkin ja puhuu kohtaamistaan miehistä kepeästi kuin hekään eivät olisi aivan kokonaisia, monimutkaisia, tunteita kokevia ihmisiä. Tuntuu, että sinkulle on tarjolla tasan kaksi vaihtoehtoista identiteettiä - säälittävä elämässä epäonnistuja tai vallaton seikkailija." 

Kirjasta huokuu se, kuinka populaarikulttuuri ja yhteiskunnallinen keskustelu vaikuttavat sinkkuuden kokemukseen ja siihen, miten sinkkuuteen suhtaudutaan. Kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka surullista ja haikeaa sinkkuaika voi olla, eikä pelkästään seikkailua ja upeaa vapautta tehdä mitä tahtoo niin kuin se usein näytetään. 

Uskon, että monet samassa elämässä tilanteessa olleet ja olevat voivat samaistua kirjaan. Toisaalta erilaisessa elämäntilanteessa olevat voivat saada joko helpotuksen tunnetta - huh onneksi en ole sinkku - tai vähintäänkin kurkkauksen siihen, millaista sinkkuelämä useille oikeasti on kaikkeen säihkeen ja glamourin sijaan ja ehkä osaavat ottaa asian huomioon seuraavan kerran sinkkukaverin kanssa jutellessaan.  

Mitä sinä tykkäsit kirjasta? 

Kuva kirjan kannesta on Otavan sivuilta. Kuva naisesta avaruudessa olen itse piirtänyt kirjan inspiroimana. 

Arvostelu