Tartuin kevään ratoksi Paasilinnan klassikkokirjaan. Kirja mainittiin Saara Turusen kirjassa Järjettömiä asioita, mikä sai minut muistamaan teoksen olemassaolon ja kiinnostumaan sen sisällöstä. Turusen kirjassa espanjalainen mies joka on päähenkilön miehen veli, kertoo tykkäävänsä kirjasta. Päähenkilö epäilee sen johtuvan siitä, että mies on itsekin oman tiensä kulkija, aivan kuten mylläri.
Kirja kertoo nimensä mukaisesti mylläristä jolla on tapana ulvoa etenkin öisin talviaikaan. Myllärin outoudet eivät tähän lopu, vaan hän toisinaan tykkää matkia eläimiä ja muita kyläläisiä. Hän tykkää notkistella kaulaansa kurjen tavoin ja asettua maahan nelinkontin karhua matkien. Toisinaan kyläläiset tulevat ihmettelemään myllylle myllärin touhuja ja käypä osa asukkaista tämän kanssa kauppaa, onhan vahvasti virtaavan kosken rannassa tönöttävä mylly hyödyllinen kapistus monille maanviljelijöille.
Niin kuin arvata saattaa kaikki ei mene ongelmattomasti ja uusi mylläri sujahda osaksi yhteisöä noin vain, vaan osa kyläläisistä saa päähänsä, että mylläri täytyy saada mielisairaalaan Ouluun, koska eihän öisin noin vain huutelu käy päinsä. Onneksi myllärillä on kuitenkin ystäviä ja ihastus Sanelma, jotka ovat myötämielisiä tämän suhteen ja auttavat häntä hankalissa paikoissa.
Pidin kirjassa erikoisista henkilöhahmoista ja yllättävästi etenevästä kerronnasta. Kirjassa on myös mehukas perusasetelma, yksilö vastaan valtiovallan edustajat. Kirja herättää myös syvällisempiä ajatuksia siitä, mikä minäkin aikana määritellään hulluksi ja onko tosiaan niin paha poiketa normista, jos ei aiheuta muille harmia.
2020-luvun lukijan silmään pistää muutama asia. Myllärin rakkauden kohde Sanelma on hoivaava “sisarhento valkoinen”, joka on varsin persoonaton verrattuna karskeihin mieshahmoihin jotka tykkäävät ryypätä. Sanelma jakaa saman ongelman Smurffien Smurfiinan ja Muppetien Miss Piggyn kanssa - hänen ainoana ominaisuutena ja erityispiirteensä on naiseus.
No okei, ei Sanelma ole kirjan ainoa naispuolinen hahmo. Toinen kirjassa mainittu nainen on emäntä, joka kuvataan lihavaksi kuin tynnyri ja vielä laiskaksi. Kuvauksesta tulee olo, että hahmosta on pyritty luomaan hauska - minua kuvaus lähinnä surettaa.
Lisäksi kirjassa kuvataan mielenterveyspotilaita tyhjyyteen katsovina ja hiljaisina asukkeina, jotka kerran hulluja ollessaan ovat aina hulluja. Tästä tulee mieleen nykyajan keskustelu mielenterveysongelmien normalisoinnista.
Oli mielenkiintoista peilata ulvovan myllärin maailmaa nyky-keskusteluun, vaikka se osin hiukan järkyttävää olikin - näinkö on joskus voitu kirjoittaa!
Pidän Paasilinnan kirjoitustyylistä ja kirjasta ylipäätään. Koskaan ei voinut tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja kuka kohta löydetään jostain pontikkaa keittämästä. Voin suositella kirjaa punk-henkisille lukijoille. Jos täytyisi kuitenkin valita Paasilinnan kirjoista Jäniksen vuoden ja tämän välillä, valitsisin Jäniksen vuoden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti