Kustantamo Bazar kuvailee kirjaa näin nettisivuillaan:
"Täydellinen näytelmä on railakkaan liioitteleva romaani yksinhuoltajuuden haasteista ja taitelijaelämän karikoista."
"Elina Kilkun kuvaama tasapainoilu äitiyden, taiteilijuuden, toimeentulon, viranomaisten, apurahaviidakon ja kelpaamisen tunteiden kanssa kertoo myös jotakin olennaista nyky-yhteiskunnastamme."
Minun on vaikea sanoa, mitä kirjasta oikein tykkäsin. Kirjan mielenkiintoista antia oli päähenkilö Alinan teatteriesitys-ideat, joita esiteltiin tipotellen tarinan edetessä. Pidin myös pienestä "kurkkauksesta" teatterin, apurahojen ja byrokratian viidakkoon. Vaikka värikynää olikin kirjassa paljon käytetty ja asioita liioiteltu, tuntui että totta oli vähintään toinen puoli. Kirjailijan kuvauksen mukaan hän on koulutukseltaan teatteriohjaaja ja se kyllä tekstistä näkyy.
Kirja onkin varmaan hyvä muistutus monelle taide-alasta haaveilevalle - matka menestykseen voi olla melkoista rämpimistä. Itselle heräsi kirjan myötä myös ajatus, että ehkä uran luonti voi olla taidealalla myös hyvin hankalaa, mikäli on vähävarainen yksinhuoltaja, joka ei voi panostaa täysillä alalla kehittymiseen ja verkostoitumiseen. Eli voisi ajatella, että kirja myös herättelee luokkakysymyksiin, mistä on nyt viime aikoina puhuttu myös koronan myötä - onko täysipäiväinen taiteilijuus mahdollista vain tietyn yhteiskuntaluokan edustajille tai riittävän varakkaille?
Mistä en oikeastaan kirjassa pitänyt oli se, kuinka negatiivisesti lapsiarki kuvattiin. Vaikutti siltä, että lapset olivat pieniä hirviöitä, jotka häiritsivät hiuksia vetämällä ja huutamalla juuri silloin kun ei pitäisi. Jos käsitykseni arjesta lasten kanssa pohjautuisi tähän kirjaan, voisi hyvin jäädä lapset hankkimatta.
Pidin kirjassa siitä, että se rikkoo odotuksia:
"Jotkut ystävät olivat sellaisia, että vaikka pitkään aikaan ei ollut nähty, juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi. Marina ei ollut sellainen ystävä."
Kirja kuvaa myös hyvin sitä, miten hankalaa teatterialalla on pärjätä naisena, sillä alalla vallitsee vielä myytti "miesnerosta", jota kirjan henkilö Raatteentie edustaa. Oli tuskastuttavan ärsyttävää lukea kohtia, joissa Alina ohjaa miesporukkaa, joka ei yhtään arvosta hänen ammattitaitoaan.
Uskon, että kirja voi antaa hyvin vertaistukea ihmisille, jotka ovat painineet samanlaisten kysymysten äärellä. Vaikka itse olenkin työskennellyt varsin eri alalla huomaan itsekin voivani samaistua joihinkin ajatuksiin. Työelämä ei ole ollut ihan sitä, mitä sitä ajatteli siloposkisena opiskelijana ja pettymyksiä sitä on itsekin kohdannut työelämään siirtymisen jälkeen. Kevyttä ja räväkkää luettavaa, joka ei sorru kliseisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti